Eurooppaa koetteleva ja yhä paheneva pakolaiskriisi on suoraa seurausta ns. arabikeväästä. Se osoittautui kuplaksi, jonka paisumista etenkin länsimaiset arvoliberaalit kilvan edistivät.
Vuodenvaihteessa 2010–2011 alkanut mielenosoitusten, kansannousujen ja väkivaltaisuuksien aalto levisi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. Länsimaiden aiemmin tukemia yksinvaltiaita kaatui. Euroopan silloiset johtajat Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman johdolla painostivat heitä eroamaan.
Libyaa pommitettiin massiivisesti. Seitsemän pommituskuukauden aikana alkuperäinen tavoite siviilien suojelemisesta muuttui kapinallisten sotilaalliseksi auttamiseksi. Nato-maat suorittivat 26 000 taistelulentoa ja yli 9 600 ilmaiskua. Nato-haukat Kokoomuksen Alexander Stubbin johdolla olisivat halunneet, että Suomikin olisi osallistunut sotatoimiin. Hänen mukaansa Gaddafilla olisi ollut joukkotuhoaseita.
Niissäkin arabimaissa, joissa vallanpitäjät vaihtuivat, olosuhteet ovat kuitenkin pysyneet epävakaina. Muutosta parempaan ei ole näköpiirissä. Islamistit ovat vahvistaneet asemiaan.
Yhteiskunnallinen ja taloudellinen turvattomuus yleisesti sekä sisällissota ja nälänhätä erityisesti, ajavat ihmiset etsimään turvaa muualta. Ei ole sattuma, että pakolaisia tulee etenkin niistä maista, joita on pommitettu. Yhdysvallat on pakolaisaallolta maantieteellisesti suojassa, mutta Eurooppa etulinjassa.
EU-maiden johtajien kannattaisi jatkossa ennakolta tiiviimmin valvoa etujaan suhteessa Yhdysvaltoihin eikä suostua liian helposti tukemaan Valkoisessa talossa jo tehtyjä ratkaisuja.
Syynä siihen, että länsimaiden johtajat vetivät tukensa entisiltä vallanpitäjiltä ja tukivat eri tavoin mielenosoittajia ja kapinallisia, lienee ollut lyhytnäköinen yritys hypätä toivotun voittajan puolelle. Piirre tuntuu olevan tyypillinen pinnallisille arvoliberaaleille poliitikoille, jotka tavoittelevat lyhytnäköisiä pistevoittoja.
Taustalla oli myös utopistinen kuvitelma länsimaisen demokratian nopeasta leviämisestä. Liberaali valtamedia pönkitti osaltaan tätä harhaa. Ideologisen harhan lisäksi länsimaiden johtajien karkeaan virhearvioon todennäköisesti vaikutti myös se, etteivät ymmärretty alueen valtioiden historiaa ja poliittisia valtasuhteita.
Syyria on hyvä esimerkki heterogeenisestä valtiosta. Sen rajat on vedetty siirtomaakauden päätteeksi tavalla, joka sulkee sisäänsä erilaisia keskenään kilpailevia etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä. Näiden välille oli muodostunut herkkä tasapaino. Sen horjuttaminen on johtanut maan veriseen sisällissotaan. Loppua ei vuosikausiin ollut näköpiirissä. Pientä toivoa antaa se, että noin viikko sitten YK:n turvallisuusneuvosto pääsi sopuun Syyrian uudesta rauhansuunnitelmasta.
Sisällissodassa oli aluksi kysymys Bashar Al-Assadin hallinnon kaatamisesta, jota Yhdysvallat ja EU-maat edistivät. Ne antoivat paitsi taloudellista myös suoraa sotilaallista apua kapinallisille. Se oli karkea virhe.
Elokuussa 2013 Damaskoksen liepeillä tehtiin tuhoisa isku kemiallisilla aseilla: noin 1 400 kuollutta. Yhdysvallat syytti kaasuiskusta Assadin hallintoa, joka kiisti teon. Länsimaat saivat YK:n turvallisuusneuvostossa läpi päätöslauselman Syyrian kemiallisten aseiden hävittämisestä, minkä epäiltiin johtavan konfliktiin Assadin hallintoa vastaan. Yllättäen se suostuikin turvaneuvoston vaatimukseen ja luopui kemiallisista aseistaan: perustetta ilmaiskuille ei löytynyt.
Rauhantutkija Johan Galtung ilmoitti olevansa 99,9 prosenttisen varma, että sariini-isku oli amerikkalaisten järjestämä peiteoperaatio. Pari viikkoa sitten YK:n turvaneuvosto päätti selvittää kemiallisten aseiden käytön Syyrian sisällissodassa.
Kun Isis vuosi sitten perusti hallitsemilleen alueille Irakissa ja Syyriassa sharia-lakiin pohjautuvan kalifaatin eli islamilaisen valtion, sodan painopiste siirtyi selvemmin uskonnollisten ryhmien väliseksi. Syyskuussa Yhdysvallat aloitti ilman YK:n valtuutusta ilmaiskut Syyriaan mutta kohteena olikin nyt ensisijaisesti Isis.
Vaikeimpaan tilanteeseen sisällissodassa lienee joutunut Syyrian kristittyjen vähemmistö. Ennen arabikevättä se tuki Assadin johtamaa hallintoa, joka taas koostui lähinnä maan alawiittivähemmistöön kuuluvista. Venäjän poliittinen johto toimi Syyrian suhteen vastuullisemmin kuin länsimaiden johtajat.
Poliittinen paine Syyrian kristittyjen auttamiseksi on Euroopassa kasvanut. Ketkä heitä auttaisivat, elleivät Euroopan maat, joiden kulttuuriset juuret ovat kristillisyydessä ja Lähi-idässä?
Syyrian pakolaisista arvioilta puolet on kristittyjä. Suomen kristofobisille poliitikoille tämä asia tuntuu olevan pikemmin este kuin peruste auttaa heitä.
EU-maiden tulisi yhdessä Yhdysvaltojen kanssa edistää yhteiskunnallista vakautta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa eikä horjuttaa sitä. Niissä maissa, joissa se on mahdollista, tulisi käynnistää kehitysohjelmia, joilla tuettaisiin taloudellisen toiminnan edellytyksiä nykyisen lyhytnäköisen itsekkään jälkikolonialistisen ryöstötalouden harjoittamisen sijasta.
Eurooppalaisten kalastusalusten tehotroolaus Länsi-Afrikan rannikolla on karu havaintoesimerkki jälkimmäisestä.
Petteri Hiienkoski